Omia ajatuksia

Blogin kirjoitus pohjautuen johonkin elämäkertakirjaan oli minulle aivan uutta. Vaikka olen nuorempana blogia kirjoittanut liittyen koiraharrastukseeni, tämän blogin kirjoittaminen oli hieman haasteellista, sillä oli hankalaa eläytyä jonkun toisen elämään ja kokemuksiin. Elämäkertakirjani henkilön elämä oli osittain niin rankka, että voin vain sanoa, että kuka tekee tuollaisia kauheuksia kuin ympärileikkaaminen pienelle lapselle. Mielestäni onkin hyvä, että Waris Dirie alkoi myöhemmällä iällä taistelemaan ympärileikkaamista vastaan ja hänen työnsä ansiosta nykyään ympärileikkaaminen onkin lainvastaista. 

Kirja pisti myös miettimään sitä seikkaa, kuinka hyvin asiat täällä Suomessa onkaan tai yleensä jossakin teollistuneessa valtiossa. Aina sitä jaksetaan valittaa jostain pienistä vastoinkäymisistä, kun asiat voisivat olla paljon, paljon huonommin. Se, että teoksessa puhuttiin paljon veden arvostamisesta pisti miettimään, että en ainakaan minä ajattele, että vesi loppuisi joskus, koska sitä aina saa hanasta. 

Blogia kirjoittaessani oli helppoa vain kirjoittaa tapahtumista, mutta niihin eläytyminen tuotti hieman vaikeuksia. Vaikka asioiden ajatteleminen toi monia ajatuksia päähäni, en saanut niitä mielestäni kunnolla kirjoitettua tänne. Kirjan sisäistämistä helpotti, että valitsin elämäkertakirjan, jossa on nainen. Jos olisi ollut mies, tehtävä olisi ollut rutkasti hankalampi ja aikaavievämpi. Tämän tehtävän ansiosta aionkin tutustua lisää elämäkertakirjojen ihmeelliseen maailmaan. 

Ehdottomasti kannattaa jatkaa tämän tyyppisten tehtävien antoa, sillä tällaisessa tehtävässä pääsee pohtimaan kunnolla ja saa vapaamuotoisesti tuottaa luovaa tekstiä. Myös blogikirjoitusten määrä on sopiva, sillä ainakaan itselleni ei tullut ollenkaan kiire tätä tehdessä enkä sen suuremmin stressannut tätä, sillä tämähän on vain yksi näyttö kurssissa. Kauttaaltaan olen tyytyväinen tuotokseeni. 

Unelma toteutumassa

Olin asunut jo jonkin aikaa Lontoossa, kun yhtäkkisesti suurlähettiläs perheineen ilmoitti, että he ovat muuttamassa takaisin Somaliaan, sillä neljän vuoden määräys oli päättymäisillään. Minua oli lähestynyt muuan muotikuvaaja Malcolm Fairchild, kun olin saattamassa perheen nuorimmaista kouluun. Ensin luulin, että tälläkin miehellä on pahat aikeet mielessään, sillä minun kokemukset miehistä olivat negatiivisia. Kuitenkin kun kuulin, että perhe on muuttamassa pois, tajusin, että minun on pakko saada elantoni jotain kautta. Olin McDonald'silla hetken töissä, mutta tajusin, että tätä en halua pitkään tehdä. Otin yhteyttä muotikuvaajaan ystäväni painostuksesta ja sovimme tapaamisen sillä ehdolla, että ystäväni saisi tulla mukaan. 

Heti seuraavana päivänä menimme käymään Malcolmin studiolla. Siellä meitä odotti aivan toisenlainen maailma. Joka puolella oli valtavia mainoksia ja julisteita, joissa oli erittäin kauniita naisia. Tiesin heti, että tätä minä haluan tehdä ja tässä on tilaisuuteni. 

En tiennyt, mitä hän minusta halusi. Se kuitenkin tuli selväksi melkein kahdessa minuutissa, että hän halusi ottaa kuvia minusta. Hän oli seurannut minua kaksi vuotta ja hän kertoi niin nopeasti, että mitä hän halusi. Mietin vain, kuinka paljon aikaa minulla oli mennyt hukkaan, kun en heittäytynyt kohtalooni kaksi vuotta sitten. Tein kuitenkin erittäin selväksi sen, että ystäväni pitää olla paikalla, kun minusta otetaan kuvia, sillä minulla oli ikäviä kokemuksia kahdestaan miesten kanssa olosta. Sovimme, että kuvat otetaan ylihuomenna kello kymmeneltä. 

Kahden päivän kuluttua oli se päivä, jolloin minusta otettiin kuvat. Meikkaaja käski minun istua tuoliin ja sen jälkeen hän alkoi hommiin. Hän kävi minuun käsiksi pumpulin, harjojen, sienten, voiteiden, värien ja puuterien kanssa tökkien sormillaan ja venyttäen ihoani. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tekemässä, mutta jäin kuitenkin tarkkaillen seuraamaan, mitä taikoja hän teki kasvoilleni. Hän jätti toisen puolen kasvoistani ilman meikkiä ja toinen puoli oli käsitelty. Ihailin lopputulosta, mutta samalla ihmettelin, miksi toinen puoli oli jätetty käsittelemättä. Malcolm halusi kuvata meikkaajan mielestä vain toisen puolen kasvoistani ja niin hän tekikin. 

Malcolm ohjeisti minua paljon, kun hän oli kuvaamassa minua. Se oli todella helpottavaa, sillä olihan se ensimmäinen kuvaukseni. Hän oli nopeasti ottanut kuvan, enkä meinannut tunnistaa itseäni kuvasta. Kuvassa näkyi kasvoistani oikea puoli, mutta se ei näyttänyt kotiapulais-Warisilta vaan malli-Warisilta. Olin lumoutunut.

Lentokenttäjännitystä

En pystynyt kuvittelemaan, että olin matkalla Lontooseen. En tiennyt siitä mitään, en edes tiennyt missä tämä suuri ja ihmeellinen paikka sijaitsi. Sen kuitenkin tiesin, että se kuulosti ihanalta ja että se oli hyvin kaukana. Se oli kuin vastaus rukouksiini ja kuitenkin liian hyvää ollakseen totta. Toistin monta kertaa päivässä, että olen tosiaan menossa Lontooseen, jopa kyllästymiseen saakka. Tädillä meni varmasti hermo minuun, sillä ei jaksanut kuunnella minun jankutustani. 

Illalla täti varusti minut matkaan. Sain ihkaehsimmäiset kengät, jotka olivat nahkasandaalit ja mielestäni todella hienot. Lentomatkalle sain hänen antamansa pitkän, värikkään mekon, ja sen päällä oli löysä afrikkalainen viitta. En omistanut mitään mukaanotettavaa, joten matkustin ilman matkalaukkua. 

Lentokentällä odotellessamme lentoa Lontooseen sain kuulla, että matkustaisin yksin. En voinut uskoa sitä todeksi. Minä, joka en ollut nähnyt oikeaa lentokonetta kuin vain maasta käsin, matkustaisin ypöyksin isossa koneessa. Kaiken lisäksi en osannut kommunikoida kuin somaliaksi, joka teki matkustamisesta entistä jännittävämpää. Koneessa näin ensimmäistä kertaa valkoihoisen, joka sanoi, että istun väärällä paikalla. Tai ainakin luulin niin, sillä hymyilevä lentoemäntä tuli ja osoitti minulle kuuluvan paikan. Koneen noustua samainen lentoemäntä tuli makeiskorin kanssa ja taas hymyili minulle kuin merkiksi, että voit ottaa. Olin erittäin nälkäinen, joten päätin tankata. Otin kourallisen makeisia ja kun olin ottamassa toista kourallista, lentoemäntä yritti vetää makeiset pois. Kurkotin ja tartuin koriin ja otin kourallisen. Näytin varmaan idiootilta niin tehdessäni. 

Laskeuduttuamme Heathrow'hun en ollut enää niin peloissani kuin kun olin lähdössä Somaliasta, sillä tiesin, että minua oli vastassa joku. En ollut koskaan nähnytkään saatika kulkenut liukuportaista, sillä Somaliassa niitä ei ollut. Yhtäkkiä toinen sandaaleistani irtosi, kun astuin liukuportaalle ja olin hädissäni ja yritin saada kenkääni takaisin. Kuitenkin suuri ihmisjoukko takanani esti sen. Tullivirkailija ei ymmärtänyt sanaakaan minun huolestuneesta voihkinnasta vaan kylmästi osoitti passiani, ja ymmärsin näyttää sitä hänelle. Olin huojentunut, sillä kuulin jonkun puhuvan somaliaa. Mikä helpotus! Herra Farahin autonkuljettaja oli minua vastassa. Selitin hänelle, että kenkäni oli kadonnut. Menimme yhdessä etsimään kenkää sen putoamispaikalta, mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään. Ihkaensimmäiset omat kengät ja jo nyt olin hukannut toisen niistä. Päätin riisua toisenkin pois, sillä eihän kukaan yksikenkäisenä ihmisten ilmoilla kävele.

Ahkeraa työntekoa

Ollessani Mogadishussa Sahru-tädin luona autoin häntä siivoamalla ja tekemällä ruokaa, olihan hän yksin kotona lasten kanssa ja tarvitsi kipeästi apua. Pääasiassa vastasin siivouksesta, sillä lastenhoito ei kiinnostanut minua kovinkaan paljoa. Kuitenkin aloin jonkin ajan päästä katumaan lähtöäni taas, mutta palata en voinut. Aloin etsiä töitä, joista minulle maksettaisi palkkaa, jotta voisin jollain tavalla hyvittää lähtöni perheelleni. Kiersin koko kaupungin läpi ja tilanne alkoi vaikuttamaan huonolta. 

Eräänä päivänä, kun täti lähetti minut torille ostoksille, kuljin rakennustyömaan ohi kotimatkalla. Huikkasin rakennustyömiehille, että olisiko heillä töitä tarjolla, mutta vastaukseksi sain ilkkuvan naurahduksen. Koitin vakuutella heille, että minä olen yhtä pätevä, vaikka olenkin pienikokoisempi ja laihempi kuin muut. Vakuutteluni ilmeisesti tepsivät, sillä he loppujen lopuksi palkkasivat minut töihin ja aloitin työt heti. Työ oli mielestäni hirveää. Kannoin koko päivän painavia hiekkakuormia eikä minulla ollut edes mitään, millä olisin suojannut käteni. Iltaan mennessä käteni olivat verellä ja kaikki muut työntekijät luulivat että lopettaisin ensimmäisen työpäivän jälkeen. Mutta päätin kuitenkin palata.

Kestin rakennustyömaalla kuukauden. Käteni olivat lopettaessani niin rikki ja kipeät, että tuskin pystyin edes taivuttamaan niitä. Säästööni olin saanut summan, joka vastasi 60 dollaria ja olin erittäin ylpeä saavutuksestani. Mietin hetken, miten rahasumman saisi kuljetettua perheelleni aavikolle, mutta en joutunut sitä kauaa miettimään. Eräs tädin tuntema mies oli juuri käynyt luonamme ja oli pian lähdössä aavikolle perheensä luokse. Hän tarjoutui viemään rahat ja täti vakuutteli, että hän olisi luotettava. Myöhemmin kuitenkin selvisi, että äitini ei ollut koskaan nähnytkään rahoja. 

Aloin taas siivota tädilleni, koska halusin olla jotenkin hyödyksi. Kerran, kun olin vanhaan tapaan siivoamassa, tädille tuli tärkeä vieras, Somalian Lontoon-suurlähettiläs Mohammed Chama Farah. Suurlähettiläs oli naimisissa äitini siskon, Maruim-tädin kanssa. Kuulin, kun Sahru-täti ja suurlähettiläs puhuivat. Hän oli tullut Mogadishuun etsimään kotiapulaista, sillä hänet oli nimitetty neljäksi vuodeksi Lontooseen. Tajusin, että siinä se olisi. Elämäni tilaisuus. 

Pyysin tätiä suosittelemaan minua. Se ei ollut helppo homma, sillä olin suuri apu tädille Mogadishussa. Täti kuitenkin pyysi huoneeseen minua ja suurlähettiläs kysyi, että tämäkö se tyttö on. Hän ei uskonut silmiään. Olin kuitenkin hyvin lujatahtoinen lapsi ja intin vastaan. Se taisi tehdä vaikutuksen häneen tai sitten hän ei vaan jaksanut kiistellä asiasta, joten sain homman. Uskomatonta!

Pois ankeasta tulevaisuudesta

Lähteminen pakomatkalleni Somaliasta ei ollut helppoa. Ensinnäkään en ollut suunnitellut lähtöä ollenkaan, sillä luulin, että pysyisin koko loppuelämäni Somaliassa. Kaikki päivät olisin vain hoidellut eläimiä ja hakenut vettä ja tehnyt muita paimentolaisarkeen kuuluvia tehtäviä. Ajattelin, että auttaisin perhettäni ja että he tarvitsisivat apuani. Mutta eräänä päivänä isäni esitteli minulle erään henkilön. Isäni esitteli, että hän olisi minun tuleva aviomieheni. Hän oli niin vanha ja ryppyinen, että en pystynyt ajattelemaan edes asiaa. Ja kaiken lisäksi hän maksaisi minusta kokonaiset viisi kamelia. Olin todella epäkohtelias koko hänen vierailunsa ajan, ja isäni moitti siitä minua. Sanoin hänelle vastaan, mutta hän ei piitannut sanoistani.

Kerroin äidilleni, että en halua naida sitä vanhaa ukkoa, joka oli meillä esittäytymässä. Sanoin hänelle, että lähtisin karkuun. Luulen, että äitini ymmärsi minua ja auttoi minua lähtemään. Hän herätti minut yön pimeydessä ja kertoi, että olisi aika lähteä. Heti, kun olin lähtenyt, kaduin päätöstäni lähteä. Tunsin itseni yksinäiseksi juostessani pitkin aavikkoa vailla päämäärää. En tosiaan tiennyt, mihin olin suuntaamassa, mutta sen tiesin, että halusin pois. 

Ystävälliset miehet antoivat minulle kyytejä aina vähän väliä, tai silloin minä luulin että he olivat ystävällisiä. Ensimmäisen kyydin sain kuorma-autossa olevilta kahdelta mieheltä, jotka olivat viemässä kiviä rakennustyömaalle. Onneksi en joutunut istumaan miesten kanssa, vaan nousin auton lavalle ja yritin tehdä oloni kivikasassa mukavaksi. Yhtäkkiä toinen miehistä oli vieressäni. Hän oli luultavasti neljäkymmentä ja mielestäni kauhean ruma ja lihava. Hän laski housunsa alas ja yritti saada jalkojani erilleen. Rukoilin, että hän ei tekisi mitään ja vastustelin hanakasti, jonka seurauksena hän löi minua. Minun piti pelata aikaa, jotta olisin keksinyt, mitä hänen kanssa tekisin. Esitin, että olisin halunnut häntä, mutta ensin minun oli päästävä pissalle. Keksin suunnitelman pissalla ollessani, ja otin suuren kiven käteeni. Se kädessäni palasin hänen viereensä ja hän nousi päälleni. Kohotin kiven hänen päänsä sivulle ja iskin sen suoraan ohimoon. Iskin yhteensä kaksi kertaa, ja hän lyyhistyi.

Hyppäsin ulos lavan takaosasta pois ja lähdin juoksemaan henkeni edestä. Toinen miehistä, joka ajoi autoa, huomasi mitä oli tapahtunut ja huusi minulle "Tapoit ystäväni! Takaisin! Tapoit hänet!" Hän juoksi hetken aikaa perässäni, mutta sitten palasi autolleen ja luulin, että hän luovutti. Hän kuitenkin kiipesi auton sisään, käynnisti moottorin ja lähti ajamaan minua takaa. Liftasin taas ja tällä kertaa tyylikäs mies tyylikkään auton kera pysähtyi ja kysyi "Minne matka?" Osoitin eteenpäin, minne auto oli menossa. Olin huojentunut ja koin olevani turvassa.

 

Minä, Waris Dirie

Nimeni on Waris Dirie ja olen tällä hetkellä varmaan noin 50-vuotias, sillä en ole varma iästäni. Synnyin ja vartuin Somaliassa, mutta lähdin pakomatkalle noin 13 vuoden iässä, sillä isäni aikoi myydä minut vanhalle ukolle vaimoksi, sillä isäni saisi siitä kokonaiset viisi kamelia! Myöhemmin olen oppinut antamaan anteeksi isälleni, sillä perheemme oli köyhä ja kamelit olivat todella arvokkaita eläimiä, sillä ne jaksoivat olla monta päivää ilman ravintoa.

Pienenä olin todella ahkera auttaessani perhettäni arjen askareissa kuten vuohien hoidossa ja veden hakemisessa. Tai oikeastaan veden hakemista voisi kutsua veden etsinnäksi, sillä aina sitä ei löytynyt yhtä helposti. Kotiin ei ollut tulemista ilman vettä, sillä silloin isä olisi suuttunut enkä tietenkään halunnut sitä tapahtuvan. Minulla oli suuri rakkaus eläimiin jo pienenä ja muistan, että minulla oli oma lemmikkivuohi Billy. Pidin siitä erityisen hyvää huolta; harjasin ja taputtelin sitä usein ja juttelin sille niitä näitä tuntikausia. Se oli minun paras kaverini, kun olin pieni, koska Billy jaksoi aina kuunnella. 

Nykyään asun Wienissä, mutta asuin monta vuotta Iso-Britanniassa, jonne päädyin laittomaksi kotiapulaiseksi Sahru-tädin siskon luo. Oli rankkaa tehdä töitä hänelle, sillä talo oli iso ja siivottavaa oli paljon. Jäin Lontooseen, kun perhe muutti pois, sillä en halunnut takaisin ankeaan Somaliaan. Päädyin mallinhommiin, kun eräs valokuvaaja kiinnitti huomiota minuun. Myöhemmin olen työskennellyt YK:n erityislähettiläänä ja vastustanut naisten sukupuolielimien silpomista. 

Äitini on rikkaasta ja arvostetusta perheestä, mutta isäni on köyhä paimentolainen. En käsitä, miten äitini osasi rakastua isääni, sillä heillä on aivan erilaiset taustat. Äitini aina kertoo, kun kysyn asiasta, että rakkaudelle ei voi mitään ja se tulee, kun se on tullakseen. Minulla on ollut monen monta sisarusta, mutta monet heistä ovat kuolleet jo pienenä, koska paimentolaisyhteisössä lääkäriä ei ollut saatavilla kuin vasta Mogadishussa, joka oli lähin suurkaupunki, mutta sinne oli matkaa. Lapsikuolleisuus oli hyvin suurta juuri terveydenhoidon puutteellisuuden takia.