En pystynyt kuvittelemaan, että olin matkalla Lontooseen. En tiennyt siitä mitään, en edes tiennyt missä tämä suuri ja ihmeellinen paikka sijaitsi. Sen kuitenkin tiesin, että se kuulosti ihanalta ja että se oli hyvin kaukana. Se oli kuin vastaus rukouksiini ja kuitenkin liian hyvää ollakseen totta. Toistin monta kertaa päivässä, että olen tosiaan menossa Lontooseen, jopa kyllästymiseen saakka. Tädillä meni varmasti hermo minuun, sillä ei jaksanut kuunnella minun jankutustani.
Illalla täti varusti minut matkaan. Sain ihkaehsimmäiset kengät, jotka olivat nahkasandaalit ja mielestäni todella hienot. Lentomatkalle sain hänen antamansa pitkän, värikkään mekon, ja sen päällä oli löysä afrikkalainen viitta. En omistanut mitään mukaanotettavaa, joten matkustin ilman matkalaukkua.
Lentokentällä odotellessamme lentoa Lontooseen sain kuulla, että matkustaisin yksin. En voinut uskoa sitä todeksi. Minä, joka en ollut nähnyt oikeaa lentokonetta kuin vain maasta käsin, matkustaisin ypöyksin isossa koneessa. Kaiken lisäksi en osannut kommunikoida kuin somaliaksi, joka teki matkustamisesta entistä jännittävämpää. Koneessa näin ensimmäistä kertaa valkoihoisen, joka sanoi, että istun väärällä paikalla. Tai ainakin luulin niin, sillä hymyilevä lentoemäntä tuli ja osoitti minulle kuuluvan paikan. Koneen noustua samainen lentoemäntä tuli makeiskorin kanssa ja taas hymyili minulle kuin merkiksi, että voit ottaa. Olin erittäin nälkäinen, joten päätin tankata. Otin kourallisen makeisia ja kun olin ottamassa toista kourallista, lentoemäntä yritti vetää makeiset pois. Kurkotin ja tartuin koriin ja otin kourallisen. Näytin varmaan idiootilta niin tehdessäni.
Laskeuduttuamme Heathrow'hun en ollut enää niin peloissani kuin kun olin lähdössä Somaliasta, sillä tiesin, että minua oli vastassa joku. En ollut koskaan nähnytkään saatika kulkenut liukuportaista, sillä Somaliassa niitä ei ollut. Yhtäkkiä toinen sandaaleistani irtosi, kun astuin liukuportaalle ja olin hädissäni ja yritin saada kenkääni takaisin. Kuitenkin suuri ihmisjoukko takanani esti sen. Tullivirkailija ei ymmärtänyt sanaakaan minun huolestuneesta voihkinnasta vaan kylmästi osoitti passiani, ja ymmärsin näyttää sitä hänelle. Olin huojentunut, sillä kuulin jonkun puhuvan somaliaa. Mikä helpotus! Herra Farahin autonkuljettaja oli minua vastassa. Selitin hänelle, että kenkäni oli kadonnut. Menimme yhdessä etsimään kenkää sen putoamispaikalta, mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään. Ihkaensimmäiset omat kengät ja jo nyt olin hukannut toisen niistä. Päätin riisua toisenkin pois, sillä eihän kukaan yksikenkäisenä ihmisten ilmoilla kävele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti